Iik - pihassamme on valokuvaaja

Viime viikkoina on tullut kommentteja siitä, kun meistä oli kuvallinen juttu iltapäivälehden liitteessä. Tutut sen tietävät, mutta hieman vieraammille olen selittänyt, miksi meistä on juttuja mediassa - eikä tämä siis ole ensimmäinen kerta.

Tästä kuvaajasta huomasin ottaa itse kuvan A) Adoptio kiinnostaa ja b) me usein suostumme, koska katsomme, että asioista puhuminen on hyvä asia. Parikin kertaa on käynyt niin, että joku toinen adoptioperhe (lue: vanhemmat) ovat kieltäytyneet jutusta tai haastattelusta, joten me olemme sitten suostuneet.

Tosin nämä selitykset pettävät siinä vaiheessa, kun mietitään, miten usein meistä on kuvia siellä sun täällä. Esimerkiksi esikoisemme oli juuri toista kertaa Aamulehden etusivulla (tällä kertaa ihan pienenä taustalla, viimeksi isona) ja minäkin olen ollut kaksi kertaa televisio-ohjelmassa haastateltavana ennen mitään adoptioita. Adoptiostudiokeskustelusta minut raakattiinkin vajaan tunnin puhelinkeskustelun jälkeen, kun kävi ilmi, että olen näin vanha - siis ohjelman nuorekkaan tekijän mielestä.

Esikoisen etusivukuville ja televisioesiintymisille on tietysti selittävänä tekijänä musiikkiluokka, mutta toissa kesänä tämä lastemmekin perimä mediavetovoimaisuus meni jo naurettavan pitkälle: Olin lasten kanssa kotona Pispalassa ja kun istuimme tummuvassa illassa ruokapöytään syömään, niin näkyi pieni välähdys. Jäimme kuuntelemaan jyrinän saapumista, mutta lopulta sanoin viisas-isä -äänellä: "Loppukesästä on joskus sellaisia salamia pilvien välillä, että näkyy vain välähdys, eikä ääntä kuulu ollenkaan."

Välähdykset jatkuivat ja aluksi jäimme kuuntelemaan, mutta sitten välähdysten yhä jatkuessa sanoin epäilevä-isä -äänellä: "Vai onkohan se kameran salama? Naapurissa voi olla jotain kuvausta." Kävin katsomassa olohuoneen ikkunasta alarinteeseen päin, mutta siellä ei näkynyt ketään.

No, söimme loppuun ja lapset kysyivät, saavatko he käydä vielä ulkona kokeilemassa taloyhtiön uutta keinua ja annoin luvan. Olin tuskin ehtinyt alkaa kantaa lautasia pois pöydästä kun lapset juoksivat takaisin sisään ja huusivat: "Saako meistä ottaa kuvan lehteen?"

"Miten niin? Mikä nyt?" Lasten opastuksella katsoin ulos suoraan ruokahuoneen ikkunasta ja aivan siinä kohdalla, suoraan neljä metriä alaspäin keskellä katua oli valokuvaajan apusalama...

Aamulehden Moro-liitteeseen oltiin tekemässä juttua vanhoja polkupyöriä harrastavasta naapuristamme ja hän oli tuonut isopyöräisensä kuvattavaksi meidän tyylikästä kivijalkaamme vasten. No, minä annoin luvan ja Moron kannessa oli kuva pyörästä, sen omistajasta ja meidän lapset kaikki kolme suuren etupyörän pinnojen takana...

(Pitäisikin muuten käydä kinuamassa sitä kuvaa itselle, sillä suurin piirtein seuraavalla viikolla menimme lomalle ja lehden jakelu oli keskeytetty, emmekä saaneet kyseistä Moroa. Lomalla möimme (no Jaska möi) asuntomme ja kun sain lehden siskoltani, niin muuton yhteydessä se päätyi jonnekin tuntemattomaan paikkaan...)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mahtavat banaanimuffinit

Kuusi väriä: Violetti

Helppoa ja herkullista kikjauhoista